Aina näin joulun alla mieleeni palautuu tapahtuma
ensimmäisen opiskelijavuoteni ajalta, jolloin perheemme kuopuksena olin jo
syksyn ajan ehtinyt asua omillani ja näin ollen aloittanut uuden vaiheen
aikuisuuteen. Joulun lähestyessä pettymyksekseni sain kuulla, että äiti oli
luopunut kuusesta, joka oli vuosi vuodelta tuottanut iloa hienoine koristeineen
ja valoineen. Se ei ollut se fyysisen kuusen menetys, joka minua vaivasi, vaan
se mitä se pohjimmiltaan edusti; yhdessäoloa niiden rakkaimpien ihmisten kanssa.
Tuntui, että sen merkitys katosi kuusen myötä.
Tätä kirosin itku kurkussa luokkakaverilleni puhelimessa,
joka kärsivällisesti kuunteli mielestäni muille yhdentekevää, mutta itselleni
suurta asiaa. Lopetettuani, hän kysäisi; ”Tuutko teelle?”.
Siinä sitten keskellä viikkoa puolenyön aikoihin nautittiin
kupposet, ja johan helpotti kun oli joku tarjoamassa olkapäätään. Kieltämättä
olen oppinut vuosien saatossa arvostamaan tuota hetkeä entistä enemmän. Se on
vaan niin hemmetin helppoa sanoa toiselle ”mulla ei oo aikaa”. Kyllä sitä aikaa
on, jos vain tarpeeksi välittää.
Meni tovi tämän asian oivaltamiseen, mutta siitä lähtien
olen yrittänyt elää niin, että minulla olisi aikaa teelle (tai oluelle) vaikka
kuinka kiire painaa. Toki, tämän muutoksen myötä on tullut karsittua ”turhat”
ihmiset pois ja panostettua niihin oikeasti tärkeisiin henkilöihin.
Englanninkielinen sanonta one day you’ll realize you lost a diamond
while too busy collecting stones kuvastaa tätä oikein hyvin.
Joten vaalikaa niitä merkittäviä ihmissuhteita muulloinkin
kuin jouluna. Antakaa vähästänne, joka on arvokkaampaa kuin raha tai esine;
oma aikanne. Sitä se toinen tulee muistamaan ja arvostamaan kaikkein eniten.
Oikein hyvää joulua teille kaikille!
(kirjoitus on julkaistu vuonna 2014, mutta se on aina vaan niin hiton ajankohtainen. plus samana vuonna, kun läksin veljelle joulua viettämään, siellä se meidän vanha kuusi sitten olohuoneessa komeili.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti